Muuttopäivä lähestyy hitaasti, mutta varmasti. Myös aktiivisuus eri kohteissa vierailuihin on selvästi noussut. Hiljalleen alkavat käymättömät kohteen loppua ja varalta en ole edes vilkuillut enää erilaisia matkaoppaita, ettei uusia kohteita ilmaantuisi.

Koti-ikäväkin nostaa päätään yllättävissä paikoissa. Selvästi kaipaan suomalaisia ihmissuhteitani, rupattelua heidän kanssaan, illanistujaisia ja tavallisia koti-iltojakin. Kummallinen herkkyys on noussut pintaan. Aina minä olen ollut herkkä itkeskelemään, monet elokuvat on tullut katseltua silmät vesissä ja omien poikieni ihmetellessä asiaa, mutta jotenkin tuo herkkyys on täällä sen kun lisääntynyt.

Äsken koin sellaisen itkuhetken lukiessani sanomalehden Tänään -liitteestä tarinaa selkäydinvammaisesta, 14-vuotiaasta, elämäniloa ja tarmoa, iloa ja huumoria pursuavasta kiuruvetisestä Taneli Tenhusesta, joka vammastaan huolimatta pelaa mm. jääkiekkoa ja salibandyakin seurajoukkueessa terveitten pelaajien kanssa lattian rajasta käsin. Turhaan ei toimittaja sanonut Tanelin olevan hyvä muistutus meille kaikille turhan narisijoille.

Kyllähän elämä täällä on koulinnut minuakin suhtautumaan asioihin eri tavalla, nauttimaan pienestäkin ja arvostamaan oikeita tai ainakin oikeampia asioita. Onhan tuo ollut melkoinen muutos elämässä lähteä puolentoista sadan neliön omakotitalosta sveitsiläisen chateaun kautta kreikkalaiseen luostariin yhden huoneen keljaan asumaan. Jos ihan rehellinen olen, kai itsekin epäilin onnistumista, mutta toisin näyttää käyneen.

Onnellinen ja tyytyväinen olen tekemästäni ratkaisusta. Vaikka ratkaisu onkin aika rankka taloudellisesti, muut asiat korvaavat rahalliset menetykset ja kukapa meistä on rahojaan hautaan mukaansa ottanut. Voinpa ainakin tässä asiassa sanoa, että tein sen, tein yhden unelmani todeksi ennen eläkettä, enkä kuten on kai tavallista - sitten kun olen eläkkeellä. Tein sen vielä siinä iässä, että saatoin jopa nauttia asioista ja elämisestä, sitä ei välttämättä enää vanhempana ja sairaampana eläkkeellä voi tehdä, vaikka haluaisi.

Ympäristökin on muuttunut siedettävämmäksi, kun siihen asennoituu oikeammin. Välillä kritiikin mukanaan tuoma asennevamma alkoi hiertää ja liian moni asia ärsyttää. Kun löysin syyn, paluupäivän odottamisen mukanaan tuoman koti- ikävän, oli taas helpompi käsitellä tuo asennevamma kuntoon. Tuollaisen vamman korjaaminen onnistuu helposti, toista on Tanelilla. Mutta silti hänellä riittää uskoa siihen, että voisi jopa olla mahdollista kävellä joskus. Ei hän sitä odota, mutta ei ole menettänyt toivoakaan. Voi kun oppisin minäkin toimimaan useammin ja monissa asioissa juuri noin.

Jälleen sama lääke kuin Sveitsissä on tehonnut parhaiten: lähde ulos huoneestasi murjottamasta. Olen istunut kantakahvilakseni tulleessa neapendeliläisessä kahvilassa mielenkiintoisten ja jopa erikoisten ihmisten kanssa iltaa saksaksi jutellen. Kielen vaihtaminen saksaan on myös tuonut vaihtelua elämään ainaisen englannin vääntämisen sijaan. Vaikka kyllä se alkuun kankeaa on, täytyy myöntää. Tärkeintä ei kuitenkaan siinäkään ole täydellisyys, vaan se, että tulen ymmärretyksi. Näin on koko ajan tapahtunut.

Sen verran annoin koti-ikävälle periksi, että hankin lipun Ateenan kaupunginorkesterin konserttiin, jossa ohjelmassa on mm. Sibeliuksen Finlandia. Rachmaninov kohtaa Sibeliuksen on konsertin teema Megaron Musakissa, Ateenan upeassa konserttitalossa.

Työkin on käväissyt mielessä muutaman kerran. Konkreettisimmin se tapahtui, kun kävin Melissassa, lähikaupungissa, kouluvierailulla. Sen jälkeen kun selvisi, etten ole mikään hallituksen lähettämä raportintekijä, rehtori ja opettajakunta huokasivat helpotuksesta ja saatoin jopa katsella hieman paikkoja. Paljon on samanlaista ja paljon on eroja, enkä välttämättä silti vaihtaisi kouluja. Pahin puute iski silmään heti mennessäni kouluun ns. lounasaikaan, koulussa ei saa ruokaa, vaan lapset käyvät kotona syömässä tai eivät syö ollenkaan mitään järkevää ravintoa kuin vasta illalla. En vaihtaisi opettajainhuonettakaan enkä omaa työhuonetta, jos nyt jotain vaihtaisin, se voisi olla vaikka tämä marraskuinen lähes 20 asteen lämpötila, joka tosin täälläkin on poikkeuksellinen. Minun onnekseni !

Nea Pendelin ihmiset ovat alkaneet tulla tutuiksi – siinä kulkiessa moikkaa jo Jorgos tai Babis tai Jannis – ja se tuntuu ihan mukavalta. Heidän kauttaan on tullut tutuksi niin Pasok kuin Nea Demokrati ja niiden ikuinen kauhun tasapaino, kreikkalainen jalkapallo ja korttipeli nimeltä Diloti, muistuttaa hieman minun tuntemaani Casinoa, vaikka monia, monia eroja silti on. Nyt voisi jo mennä täälläkin tutulle lääkärille, jos sairastuisi. Tosin mukaan pitäisi ottaa joku kielenvääntäjä, sillä Jorgos ei ole parhaita kielimiehiä. Mutta eipä tuo haittaa, kun en ole itsekään.

Kävin perjantai-iltana heidän – tai itse asiassa Manoliksen, Jorgoksen ja Babiksen – kanssa neuvottelemassa Palio Pendelissa tanssiaisillallisten järjestämisestä tammikuussa Angeloksen tavernassa. Miksikö ? No, satuin vain olemaan oikeaan aikaan taas väärässä paikassa tai toisin päin. Siinä neuvoteltiin hinnaksi 3000 GRD per pää ja syötiin lopuksi maittava ja tukeva illallinen lisukkeineen korruptiona. Maistui ihan hyvältä, etenkin kun luostarissa saa vain paastoruokaa eli kasvisruokaa 15.11. alkaen.

Tänään sattui toinenkin mielenkiintoinen episodi päivällä, kun luostari pyysi minua kuvaamaan omaisuuttaan. Luostarille ja mafialle on tullut eturistiriita maanomistuksesta. Kifissiassa sijaitsevalle luostarin omistamalle maapalstalle ovat mafiosot jo rakentaneet tavernan osalle tonttia ja nyt aikovat vielä laajentaa, luvatta. Minun piti kuvata tontti lakimiehelle erilaisien asiakirjojen liitteeksi taisteluun mafiosoja vastaan. Mukana kuvauksessa oli ihka oikeat hengelliset bodyguardit, pari munkkia.

Taisi tuo otsikko tulla vähän raflaava, mutta haitanneeko tuo. Näin muuten tapahtuu melko usein sanomalehdessä, otsikko kertoo jostain aivan muuntasoisesta asiasta kuin sitten varsinainen asia on. Minäkin hermostuin äskettäin yhteen tällaiseen otsikkoon ja kirjoitin oman jutun samasta aiheesta ja toiselta kantilta. Päätoimittaja lupasi jopa julkaistakin kolumnini, mutta se taas on ihan toisen tarinan väärti.