Jokunen aika sitten luin erään "hyvän päivän tuttuni" kolumnin, joka käsitteli mm. luovaa joutilaisuutta. Kirjoittaja peräänkuulutti poikkeamista normaalilta elämänradalta aina silloin tällöin. Hän totesikin luovassa joutilaisuudessa syntyvän kummallisia ajatuksia, joilla voi sitten myöhemmin olla paljonkin käyttöä.

Kirjoitus miellytti minua ja löysin paljon omaa tämän hetkistä elämänfilosofiaani tuosta kirjoituksesta. Sen innoittamana kirjoitin hänelle kiitoskirjeen, jossa toivoin hänenkin elävän niin kuin kirjoittaa. Vastausta ei ole kuulunut. Lienee ollut ja on yhä kova kiire, mikä hänet sen verran tuntien ei kyllä ole ihmekään, sellainen tehopakkaus hän on. Ja ei kai vastausta loppujen lopuksi edellytettykään, kirjeenihän oli vain kommentti, reaktio hänen teksteihinsä.

Tänään, pari kuukautta tuon edellisen tapahtuman jälkeen törmäsin uudelleen tuohon ajatusmaailmaan nuoren, minulle tuntemattoman kirjoittajan kolumnissa. Hän puhui artikkelissaan mm. aktiivisesta laiskuudesta ja sen puutteesta nykymaailmassa. Totta !

Olen seuraillut eri ihmisten, tuttujen, ajatuksia vuoden aikana ja kyllä niistä kaikista voi päätellä tuon saman. Ihmiset eivät enää oikein osaa nauttia yksinkertaisista asioista. Vaikka pelkästään lähiluonnossa kävelemisestä, puron solinasta, tuulen ulvonnasta tai minusta kaikista jaloimmasta aktiivisen laiskottelun muodosta, jonka muistaakseni opin elokuvasta Fisher King, pilvien hajottamisesta. Siinähän makaillaan (tosin aidoimmassa muodossaan kaupungin puistossa alasti, joka on jäänyt vielä kokeilematta) selällään nurmikolla ja katseella hajotetaan pilviä taivaalla.

Mikä arvaamaton voima piileekään tuossa aktiviteetissa, kuin myös monessa muussakin saman tapaisessa toiminnassa. Ongelmat ratkeavat kuin itsestään, uusia ideoita pulppuaa aivolohkojen täydeltä ja mikä parasta, elämän kokonaisuus muuttuu päivä päivältä paremmaksi ja kauniimmaksi ja nautittavammaksi. Muistan vielä lämmöllä, miten muutaman päivän aktiivisen laiskottelun jälkeen aloin kuulla Sveitsissä lintujen laulunkin, mikä kuuntelemisen taito oli jonnekin jo ennättänyt kiireen saatossa hävitä.

On näillä passiivisilla laiskottelijoilla, Pendelin munkeilla, ollut ihmettelemistä hullussa suomalaisessa, joka usein istuu huoneensa edessä pehmustetulla tuolilla, jalat koholla, pitkiä aikoja taivaalle tuijottaen, haaveillen. Pöydällä, käden ulottuvilla on joskus jotain nautittavaa juomista, mutta ei toki aina, ei edes useimmiten. Ei näitä tarinoita nettiinkään olisi syntynyt näin paljoa ja helposti ilman noita istujaisia. Haaveilemisen taito on jalo asia, jos et sitä vielä osaa, opettele.

Hiljalleen alkaa kuitenkin olla taas ristiriitainen olotila, aktiivisesta laiskottelusta ja haaveilusta huolimatta. Mieli halaa kotiin Suomeen ja samalla kalenterista rupeaa loppumaan päivät täällä Kreikassa. Kun toisena hetkenä ikävöin Suomea ja suomalaisia ihmisiä sekä asioita, toisena hetkenä minut valtaa paniikki, kun en ole vielä käynyt katsomassa sitä tai tätä kohdetta, vaikka se on tuossa ihan lähellä.

Viime viikolla vielä laskin viikkoja, kohta siirryn jo päivien laskentaan. Kaupoissa olen ravannut ja ostellut Kreikan muistojani pitkän harkinnan ja tarkan seulonnan jälkeen. Moni asia alkaa olla "kuin kotona olisi", tottumus on toinen luonto ja oleskelu alkaa tuntua ajoittain jopa kotoiselta. Yksi merkittävä seikka tällaisessa on ystävystyminen. Jos elinympäristöstä ei saa ystäviä, olo alkaa pian ahdistaa. Ystävyys on mahtava voima monessa asiassa.

Senkin olen täällä monella tapaa oppinut onpa kysymys ystävistä täällä Kreikassa tai Sveitsissä tai siellä Suomessa että ystävyyttä on hoidettava. Se ei säily pelkkien olemisien varassa, se vaatii hoivaa ja huolenpitoa. Kyllä minunkin olisi pitänyt asia helpommin oppia, ettei olisi tarvinnut vuotta olla maanpaossa, mutta kun on kova pää niin on. Taisin jo jossain Sveitsin aikaisessa jutussani pohtia samaa asiaa ja yhä hirvittää paluu ja "kadonneitten" ystävien kohtaaminen. Osaankohan suhtautua asiaan ja ihmisiin oikein ja asiallisesti. Toivottavasti !

Hirvittää samalla, miten kykenen hoitamaan näitä uusia ystävyyksiä, kun muutan takaisin Suomeen. Kommunikoinnin on tapahduttava suomen sijasta englanniksi tai saksaksi ja välimatka on pitkä. Olen kuitenkin luvannut yrittää parhaani ja teenkin sen toivoen, että nämä fantastiset ihmissuhteet eivät muutamaan tuhanteen välillämme olevaan kilometriin häviä. Kyllä varmasti näihin maisemiin niin Sveitsiin kuin tänne Kreikkaankin palaan myöhemmin aina kun voin ja myös Romaniaan menen ensi tilassa, toivottavasti jo ensi kesänä.