Juuri kun olin päässyt valittamasta turhautuneisuutta ja toimettomuutta, alkoi taas tapahtua. Siskon poikani Kimmo ilmoitti saapuvansa Ateenaan katsomaan Kreikan ja Suomen maajoukkueiden jalkapallo-ottelua 7.10. lauantaina. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen sain pääsylipun suoraan EPO:sta (Elleniki Podosfairiki Omospondia) eli ilmeisesti Kreikan jalkapalloliitosta ja sitten alkoikin tapahtua.

Ottelua ei mainostettu täällä Ateenassa mitenkään (tai ainakaan niin, että olisin saanut siitä tietoa) ja en olisi todellakaan siitä mitään tiennyt ilman Kimmon tuloa. Kun kysyin ottelusta Kreikan valtion matkailutoimistosta, sielläkään ei siitä tiedetty mitään ennen EPO:oon soittoa. Joten ennakkoasenne Suomen piskuiseen jalkapalloiluun oli aika kielteinen ja vähättelevä täällä. Sama asenne näkyi keskusteluissa paikallisten kanssa, jotka olivat enemmän huvittuneita asiasta, että Suomessako ihan pelataan jalkapalloa. Ja suomalaisten tappio oli heille itsestään selvyys ja vielä rankka tappio.

Ottelu pelattiin sitten Ateenan Olympiastadionilla, jonne olisi mahtunut kymmeniätuhansia katsojia. Nyt siellä oli ehkä kymmenentuhatta kreikkalaista ja noin sata suomalaista tai muuta ulkolaista. Näissä sadassa olimme me mukana mm. noin parinkymmenen Kosovon suomalaisen rauhanturvaajan ja noin kymmenen tanskalaisen opiskelijan mukana. Meidät kaikki ahdettiin turvallisuussyistä yhteen kasaan tiettyyn osaan katsomoa täysin välittämättä siitä, minne olimme lippumme ostaneet. Mm. muutama kreikkalaisten katsomoon lippunsa ostanut saatettiin sieltä poliisin määräyksin pois suomalaisten katsomoon.

Suomalaisten katsomo oli suojattu tyhjillä katsomo-osilla molemmin puolin ja turvamiehinä oli suurin piirtein yksi poliisi jokaiselle suomalaiselle. Meidän liikkumista rajoitettiin paljon, emme päässeet kreikkalaisten tavoin katsomon etuosaan, kentän reunalle ollenkaan ja kuvaamaankin meno vaati erityisen luvan poliisilta.

Ennen ottelua oli Ateenassa suuri ukonilma ja todella rankkasade. Onneksi tulimme stadionille ajoissa, emmekä siis kastuneet koko aikana ollenkaan. Moista ukkosta ja salamointia en ollut nähnyt vielä täällä aikaisemmin ja olihan se juhlavaa seurata tuotakin valo-showta Olympiastadionin katsomosta. Ottelu alkoi siis pelaajien kannalta erittäin märissä olosuhteissa.

Satapäinen suomalaisjoukko sai aikaan yllättävän paljon meteliä. Se selvästi hermostutti poliiseja, varsinkin kun kreikkalaiset vastasivat meteliimme. Kimmo kavereineen oli tuonut mukanaan erilaista Suomi-materiaalia mm. todella suuren Suomen lipun ja oli lippuja toki muillakin. "Suomi, Suomi"-huudot ja "Suomi tekee kohta maalin"-laulu raikuivat stadionilla koko joukon voimin melkoisella volyymilla. Sitä ryyditti rytmikkäät taputukset ja taisipa joku hakata stadionin penkkejäkin samassa tsa-tsa-tsa-rytmissä.

Johtuiko ryhmämme suuresta lipusta vai mistä lie, mutta poliisi kutsui jostain syystä minut puhemiehekseen suomalaiskatsomon ja poliisin välille. Tuntui ensin hämmentävältä, kun poliisi kutsui minut luokseen katsomosta ja pyysi välittämään tietoja suomalaisryhmälle. Miksi minä ?

Ottelu sujui sitten kaiketi melko normaalisti lukuun ottamatta Litmasen ihmeellistä toimimattomuutta selvässä maalintekotilanteessa. Ottelu hävittiin melkein tasapelillä, Kreikka 1, Suomi melkein 1, mutta silti 0. Ja taas tuli poliisille ongelmia. He pelkäsivät ilmeisesti kahta asiaa: joko meidän riehumistamme häviön jälkeen tai kreikkalaisten ilonpurkauksien aiheuttamaa riehaantumista. Ja taas sain välittää tietoja suomalaisryhmälle: emme saaneet poistua katsomosta ennen poliisin lupaa ja meidän tuli jäädä istumaan paikoilleen ottelun päätyttyä. "Oman turvallisuutemme vuoksi", ilmoitti poliisi.

Istuimme stadionilla noin 20-30 minuuttia ja sen jälkeen poliisi johdatti meidät katsomosta stadionin kellaritiloihin, joiden kautta sivuportista ulos ja sieltä taas mellakkapoliisin saattelemina metroasemalle. Koko ajan matkamme varrella oli tien vierustat täynnä kypärillä ja kilvillä varustettuja mellakkapoliiseja, jotka aina siirtyivät linja-autolla edellemme ja meidät pysäytettiin siksi aikaa kadulle. Muutaman poliisin ryhmä radiopuhelimineen paimensi meitä jatkuvasti ja rauhoitteli pikkuhiljaa kiihtyviä tunteita.

Hieman tuntui ylimitoitetulta suojelulta koko homma ja koko operaatio kiihdytti enemmän suomalaisten tunteita kun itse ottelu. Emme ole oikein tottuneita tuollaisiin turvajärjestelyihin vielä Suomessa.

Metroasemalle saakka riitti poliisien valvonta, ei onneksi pidemmälle. Metro olikin sitten täynnä suomalaisia seassa muutama hämmentynyt kreikkalainen, jotka eivät oikein tienneet ollako vai ei olla ja missä maassa tässä ollaan, kun koko metrollinen puhuu vain suomea. Huolimatta tappiosta ottelussa, pakollisista pysähdyksistä ja siellä sopivasti nautituista oluista porukka oli ihan rauhallinen ja hyvän tuulinen. Osa oli jo riisunut kuitenkin suomalaisuuden tunnukset yltään ja laittaneet liput piiloon varmuuden vuoksi. Näin muut paitsi rauhanturvaajat, jotka kantoivat yhä lippuja rinnassaan ja isompia lippuja saloissa olkapäillä.

Keskustassa ryhmä hajaantui nopeasti, mutta silti vahva suomalaisuuden tunnelma säilyi monessa paikassa juuri noiden rauhanturvaajien vuoksi, sillä heillä riitti kantti ja hartioitten leveys säilyttämään identiteettinsä loppuun asti. Oli hauska seurata keskustan poliisien reaktioita, kun tuollainen suomalaisjoukko kulki kohti ravintolaa Suomen lippua kantaen ja kreikkalaisittain jutellen eli huutaen keskustellen.

Olin ottelun jälkeen tiedottanut tapahtumista ja saatto-operaatiosta pojilleni matkapuhelimen tekstiviesteillä ja nuorin poikani ei ilmeisesti niitä lukiessaan muistanut, että olin jalkapallo-ottelussa. Ikimuistettava on hänen kommenttinsa muutaman lähettämäni viestin jälkeen: "Mitä hittoa siellä tapahtuu ? Onko siellä vallankumous menossa ? Ja mitä sinä puhuit suomalaisista ? "