Kohta puolivuotta vapaaehtoista maanpakolaisuutta takana. Se on aika pitkä aika, jos rupeaisi odottamaan sen kulumista, mutta lyhyt aika näin jälkikäteen arvioituna. Kyllä joulukuussa ja tammikuussa oli monenlaisia ajatuksia siitä, mitenkähän tämä aika kuluu tai miten saan sen kulumaan niin, etten pitkästy. Hyvin on kulunut ja en ole pahemmin päässyt pitkästymään, vaikka toki niitäkin jaksoja on ollut.

Nyt on taas lähellä jonkinlainen pitkästymisen vaihe. Reilu kuukausi on tullut asuttua tätä Antiikin Kehtoa, suomea olen voinut puhua vain viikon Kreetalla, luostarin tavat alkavat olla tuttuja, Ateenaakin on tullut katseltua jo melkoisesti. Jotain uutta tässä taas tarvitsisi, jotta hieman saisi uutta sykettä ja vauhtia elämään.

Onneksi naapureina ovat olleet nämä maanmainiot romanialaiset, isä Neculai, Daniel ja Dragos, joitten kanssa on voinut vierailla sellaisissakin paikoissa, joissa ei englannilla selviä. Heidän opiskelunsa alkavat kuitenkin olla kohta päätöksessään, kokeet on suoritettu ja nyt vain odotetaan tuloksia ja diplomeja. Heillä on ollut suunnattomia vaikeuksia opiskelua varten myönnettyjen apurahojen kanssa. Tätä kirjoittaessani kolmesta kaksi on saanut apurahansa, yksi vasta pari päivää sitten, mutta yksi ei vielä ollenkaan ja kurssi on kohta lopussa.

Järjestinkin muutamien tosi ystävieni parissa pikaisen keräyksen auttaakseni heistä yhtä, jolla tilanne oli vakavin. Hänellä ei ollut rahaa edes kotimatkaan, sillä kaikki olivat kuluneet opiskeluun, elämiseen ja matkoihin Ateenassa. Rahaa menee opiskelumateriaaleihin, kopioihin, ruokailuihin luentojen välissä, bussi- ja metrolippuihin jne. Vajaan vuorokauden keräyksellä sain kasaan noin kolmen kuukauden romanialaista palkkaa vastaavan summan, joka ei täällä Kreikassa ole kauhean suuri summa, mutta joka auttoi tätä romanialaista selviytymään pahimmasta. Kiitos vielä kaikille niille, jotka auttoivat häntä.

Parin viikon kuluttua ovat poikani ja yksi heidän ystävänsä tulossa Kreikkaan ja silloin tulee kyllä uutta sykettä elämään. Tarkoitus on viettää heidän kanssaan muutama päivä Kosilla ja mahdollisesti jollain muullakin saarella tai saarilla. Sitten palaamme Ateenaan, josta olisi tarkoitus lentää Sveitsiin heinäkuun puolessa välissä. Mitä siellä tapahtuu, siitä kerron varmasti sitten lisää myöhemmin.

Elämä luostarissa on tarjonnut monenlaisia mielenkiintoisia kokemuksia. Jo ihmiset, munkit, ovat oma kokemuksensa sinänsä erilaisine persoonallisuuksineen ja tapoineen. Mutta myös täällä vierailevat muut munkit eripuolilta maailmaa ovat tarjonneet kokemuksellisia hetkiä. Mieleen on jäänyt ikimuistettava matka Ateenan metrolla yhdessä Athoksen, Pyhän vuoren, munkin kanssa. Satuin bussipysäkille samaan aikaan tämän munkin, isä Vissarion, kanssa ja hänkin oli menossa metroasemalle kuten minäkin. Molemmat eka kertaa, minä ensimmäistä kertaa Ateenan metroon ja munkki ensimmäistä kertaa eläessään metroon. Matka sujui mukavasti, kun minä tunsin tavat (lipunostot, lippujen leimaamisen jne.) ja hän osasi kreikkaa, yhteinen kieli meillä oli englanti, jolla keskustelimme ja selvitimme asiaa.

Niin vain pääsimme metrolla Kifissiasta Omoniaan ja olipa hauska havaita, että meidän hurtin huumorin siivittämänä ympärillämme oli kohta joukko kreikkalaisia kanssamatkustajia, joitten kanssa juttelimme ja laskimme leikkiä, mikä ei muuten ole mitenkään tavallista tällaisessa suurkaupungin vilinässä ja kiireessä. Munkki oli lähtöisin Kreetalta ja samassa metrovaunusta löytyi kohta vähintään viisi kreetalaista lisää ja kaikki ja joku muukin oli joukossa mukana juttelemassa. Olipa varmaan erikoinen näky tällainen englanniksi ja kreikaksi jutteleva joukko metrovaunussa.

Isä Vissarion oli menossa hammaslääkäriin ja opastin häntä vielä hieman suurkaupungin vilinässä. Kyllä hän sitten lääkärin löysi ja kumma kyllä osasi vielä yksin takaisin luostariinkin. Hän kun oli asunut jo vuosia kaukana pohjois-Kreikassa sijaitsevalla suurella, suljetulla luostariniemellä, Athoksella Ksenofontosin sivuluostarissa, jossa ei ole normaalia kelloaikaa, ei julkista liikennettä, ei oikeastaan mitään tällaisen kiireisen länsimaisen elämän mukanaan tuomia hapatuksia. Athokselle ei helposti pääse käymään ulkopuolinen vierailijakaan, tarvitaan rekisteröityminen ja erillinen viisumi ja naisilta pääsy Athokselle on kokonaan kielletty. Tällaisesta paikasta tämä munkki oli siis kotoisin.

Muitakin mielenkiintoisia hetkiä luostari on minulle tarjonnut. Olen mm. ollut oppaana Siinailla asuvalle sebialaiselle munkille, isä Moisekselle, joka oli käymässä täällä Israelista. Siinä tuli käytettyä kaikki osaamieni kielien repertuaari, kun vein häntä ruokailuun ja opetin käyttämään herätyskelloa. Uimaretki papin ja munkin kanssa kreikkalaiselle biitsille kuuluu myös erikoisiin kokemuksiini täällä. Nämä ja monet muut vastaavat ovat kuitenkin opettaneet minulle konkreettisella tavalla, että niin papit kuin munkitkin ovat ihan tavallisia ihmisiä omine murheineen ja erikoisuuksineen, omine iloineen ja persoonallisuuksineen, aivan kuten me muutkin ihmiset.