Kirkon nimipäivänä eli sen pyhän henkilön tai tapahtuman juhlapäivänä, jolle kirkko on pyhitetty, ortodoksisessa kirkossa on praasniekka-juhla. Vietimme täällä Pyhän Serafeimin kirkon praasniekkaa 25. ja 26. toukokuuta.

Pyhä Serafeimin tai suomalaisittain kai Pyhän Serafimin kirkko sijaitsee luostarin ulkopuolella Palio Pendeli kylässä, se on melko uusi kirkko ja sitä rakennetaan yhä. Kirkon pappina toimii Pendelin luostarin munkki, arkkimandriitta Jakovus. Tuo arkkimandriitta on korkea kirkollinen arvonimi, jonka siis vain munkki voi saada.

Pyhä Serafim syntyi Beiziuli Karditzyssa 16. vuosisadan puolenvälin tienoilla hyvään perheeseen ja meni Karditzyssa sijaitsevaan Koronin luostariin. Vuonna 1592 hänestä tuli Fanarin ja Kapuin piispa ja myöhemmin Fanarin ja Neohorin arkkipiispa. Pyhä Serafim kunnostautui rauhantekijänä turkkilaissodissa, mutta turkkilaiset vangitsivat hänet, kiduttivat ja lopulta surmasivat hänet v. 1601. Hän pysyi uhkailuista ja pakottamisista huolimatta uskollisena Jumalalle ja koki mieluummin marttyyrikuoleman, kuin luopui uskostaan.

Tänä päivänä Pyhän Serafimin muisto elää voimakkaana Kreikassa ja etenkin tietysti hänen muistolleen pyhitetyssä kirkossa, jossa ihmiset hakevat suojelusta ja hänen esirukouksiaan sotia vastaan, vahvistusta uskolle ja siunausta elämälle. (Huom ! Kaksi edellistä kappaletta on käännetty kreikasta romaniaksi ja siitä englanniksi ja siitä edelleen suomeksi, joten saattaa siis olla hieman epätäsmällisyyksiä.)

Praasniekka Kreikassa eroaa melkoisesti suomalaisesta praasniekasta, vaikka siinä on samojakin piirteitä, mm. ristisaatto. Juhla alkoi ylevästi kunnantalolla, jonne arvokkaasti autolla tuotiin Pyhän Serafimin reliikki, pyhäinjäännös, koristellussa hopea- lippaassa. Paikalla oli koko kylän poliittinen ja lähiseudun kirkollinen kerma. Kaksi soittokuntaa, paikallinen ja toinen poliisien, armeijan osasto aseineen ja sotisopineen ja ilmeisesti vielä kansalliskaarti tai vastaava joukko mustissa uniformuissaan.

Pienen rukoushetken ja puheiden jälkeen lähdettiin ristisaatossa kunnantalolta kirkkoon orkesterien ja sotilaiden sekä kaartin johdolla. Pitkä jono ihmisiä marssi keskellä tietä kirkkoon ja poliisit pysäyttivät koko muun liikenteen. Vaikuttava kulkue !

Kirkossa toimitettiin sitten värikäs palvelus ja kansaa oli kirkko täynnä. Kaiken kaikkiaan kreikkalainen ortodoksinen palvelus poikkeaa aika suuresti suomalaisesta. Kaava on tietysti sama kuin kaikkialla ortodoksisessa maailmassa, mutta esim. kirkkolaulujen laulutapa, papin laulutapa ja muutamat muut ulkoiset tavat poikkeavat huomattavasti minulle niin tutusta suomalaisesta ortodoksisesta jumalanpalveluksesta.

Seuraavana aamuna oli kirkossa liturgia, jossa myös oli kansaa niin, etteivät kaikki mahtuneet sisälle. Tämä onkin ollut selvä eroavuus Suomeen, vertaapa sitten ortodoksiseen tai vaikka luterilaiseen jumalanpalvelukseen, täällä kirkot täyttyvät ihmisistä. Ilahduttavaa on ollut huomata, etteivät kirkossakävijät ole yksinomaan vanhuksia, mukana on perheitä ja jopa yksittäisiä tai ryhminä nuoria. Isoäidit opettavat lapsenlapsiaan kirkollisille tavoille ja näin perinne jatkuu katkeamattomana sukupolvesta toiseen.

Kreikassa ortodoksinen kirkko on enemmistön kirkko ja valtio on ortodoksinen, vaikka juuri paraikaa käydäänkin kiperää keskustelua kirkon ja valtion suhteesta. Kaikkeen elämään liittyy uskonto tavalla jos toisella. Monelle suomalaiselle turistille lienee tuttu mm. linja-auton tai taksin kuljettajan ikkunassa ja kaikkialla muuallakin riippuvat ristit ja ikonit. Uskonto siis näkyy kaikessa elämässä, mutta siinä silti on eroavuutta ehkä jopa uskon syvyydessäkin mm. meihin suomalaisiin verrattuna. Uskonnollisuutta voisi kai verrata suomalaiseen luterilaiseen tapauskonnollisuuteen sekoitettuna välimerellisellä temperamentilla ja tietysti ortodoksisilla värikkäillä tavoilla

Säännöt ja tavat ovat tiukempia Kreikassa ja se näkyy mm. Ehtoolliselle osallistujien määrässä. Täällä edellytetään ripillä, synnintunnustuksella käyntiä ennen ehtoollista. Suomessa tämä on joustavampaa ja moni korvaakin hyväksi havaitun ripin yleisellä, palveluksen yhteydessä tapahtuvalla, yhteisellä synnintunnustuksella. Tämä lisää Suomessa Ehtoollisella käyvien määrää, mutta ei laatua sillä todellisuudessa synnintunnustuksella pitäisi käydä meidän suomalaisten huomattavasti enemmän.

Toinen silmiinpistävä eroavuus kreikkalaisessa kirkossa ovat tuolit. Kirkko on täynnä tuoleja ja nyt ymmärrän paremmin niiden merkityksen. Jos tuoleja ei olisi, vanhukset ja sairaat eivät voisi tällaisessa kuumuudessa olla kauaa kirkossa. Tosin se on johtanut siihen, että täällä todella sitten istutaan suurin osa palveluksesta (tai ainakin ne istuu, jotka ovat onnistuneet saamaan tuolin) ja se taas tuntuu minusta oudolta. Onhan seisomisen yksi tarkoitus tuntea jumalanpalvelus kokonaisvaltaisesti myös ruumiin kautta.

Kirkonmenojen jälkeen on monenlaisia tapoja, joita ei ole Suomessa. Yksi sellainen on vainajien muistoateria, eräänlainen pähkinöiden, mantelien jne. sekoitus, muistutti paljon mysliä, joka syödään joko kirkolla tai annetaan mukaan pussissa kotiin vietäväksi. Tällaisille aterioille olen sitten osallistunut muiden joukossa, eikä tuo ole ketään kummaksuttanut. En tosin tänä päivänäkään tiedä, millainen mies ja millä edes eli, mm. Dimitriou Samani, jonka todella maittavan muistoaterian ja äveriään niin asetteluiltaan kuin välineiltään nautimme sunnuntaina. Mutta kuten ystäväni isä Mikko sanoi, että ellei uskalla mennä ja kokea, et koe, mutta kun menet ja uskallat, koet jotain ainutlaatuistakin. Noita ainutlaatuisia kokemuksia on kyllä täällä riittänyt vaikka muille jakaa, jota voinenkin vielä joskus tehdä, kunhan palaan.