Moni Pendeli, 17.5.2000

Mikä on nimesi, veli ?


Hristos anesti ! Alithos anesti !


Viikko luostarielämää takana ja tuntuu kuin olisi kasapäin erilaisia kokemuksia elämän repussa. Pikkuhiljaa alkavat erilaiset paikat löytyä luostarissakin kreikankielisten kylttien ja sokkeloisten käytävien seasta. Osaan ei ole edes kylttejä, jotta turistit eivät sinne eksyisi. Osittain jo jokunen kyltin tekstikin rupeaa avautumaan. Mutta kuitenkin pääsääntö on, se mitä kyltissä lukee, ei välttämättä pidä paikkaansa. Aika kreikkalaista noin yleensäkin !

Viime viikolla vierailin Pendelin skiitassa eli sivuluostarissa, jossa on pieni ja todella vanha kirkko pyhitettynä arkkienkeleille Gabriel ja Mikael. Skiitta sijaitsee korkealla vuoristossa, aivan fantastisten Ateenaan suuntautuvien näköalojen äärellä. Naureskelimme poikani kanssa 4 kk sitten Sveitsissä kaiteiden puuttumista varsin tiukoistakin paikoista serpentiiniteillä. Täällä kaiteita ei näillä sivuteillä ole missään ja tunnelma teillä ajettaessa tietysti sen mukainen. Lisäksi teiden kunto aivan jotain toista kuin Sveitsissä.

Pieni jumalanpalvelus, rukoushetki kahdestaan ikivanhassa kirkossa, piknikki skiitan pihalla, jääkahvi upeissa maisemissa ja samalla reissulla vielä kylmän vuoristoveden haku skiitan lähteestä munkin kanssa oli aikamoinen kokemus.

Kyseinen munkki, veli Kristos (Hkristos) vihittiin sitten munkiksi maanantaina 15.5. ja siinä yhteydessä hän ortodoksisen luostaritavan mukaan sai uuden nimen. Luopuessaan monella tapaa niin konkreettisesti kuin kuvainnollisesti tästä maallisesta maailmasta ja siirtyessään köyhyyteen, selibaattiin ja kuuliaisuuteen luostaria ja kirkkoa kohtaan ns. enkelielämään, hän luopui myös aiemmasta nimestään ja sai luostarin johtajalta, igumeni Johannekselta (Ioanniukselta), uuden nimen. Nimeen hän itse ei voinut vaikuttaa, se siis annettiin häneltä itseltään suuremmin kyselemättä. Uusi nimi on nyt munkkiveli Ignatios.

Oli melkoinen seremonia vihkiä ihminen munkiksi ja omalta osaltanikin jouduin tai paremminkin pääsin mukaan seremoniaan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Minun mennessä tervehtimään vihkimyksen jälkeen uutta munkkia, minun kuului sanoa: "Mikä on nimesi veli ?" Ja kun hän vastasi: "Munkki Ignatios", minun tuli kuuluvasti sanoa: "Aksios !" Tarkoittanee jotain sellaista kuin: otollinen, hyväksytty. Igumenikin ihmetteli suomalaisen ortodoksin hyvää tapakulttuuria, kun osasin käyttäytyä niin ortodoksisesti.

Täällä asustaa samaan aikaan aivan seinänaapureina kolme romanialaista miestä. Yksi heistä on pappi, isä Neculai Dorneanu, onnellinen kahden lapsen isä Iasista, Dragos Ghidoarca, nuori aviomies ja teologisen seminaarin opettaja ja pian myös pappi sekä toinen opettaja Daniel Nita-Danielescu, pian avioituva ja myös papiksi vihittävä, molemmat Neamtista ja kaikki siis moldavialaisia. Opiskelevat täällä yliopistossa kreikkaa ja onpa ollut suurenmoiseksi avuksi heidän kielitaitonsa.

Hekin tuntevat ajoittain olonsa täällä luostarissa hieman ulkopuolisiksi ja siksi oli todella helppo tutustua samoin tunteviin. Kaiken lisäksi he ovat todella kohteliaita, toiset aina huomioivia ja miellyttäviä persoonia. Illat ja viikonloppu ovat menneet mukavasti kolmikon kanssa ympäristöä tutkien ja paikallisia ruokia ja juomia maistellen. Tosin samalla on tullut tutuksi muutakin mm. romanialainen tuica eli tzuika, jonka tarkemman analyysin tehnevät ne, jotka tuntevat ko. tuotteen.

Maanantai-iltana lähdimme kolmikon kanssa iltakävelylle ja kuinka ollakaan jouduimme luostarin ulkopuolella olevaan Pyhän Serafimin kirkkoon, jossa kirkon pappi, isä Jacobus osoitti meille suurenmoista vieraanvaraisuuttaan. Kirkon edustalla nautitun teen jälkeen hän vei meidät kaikki vielä syömään läheiseen seurakuntalaisensa omistamaan tavernaan aitoa kreikkalaista perinneruokaa maittavine juomineen. Eipä ihan heti unohdu tuokaan ilta. Yhtään kuvaa ei tullut otetuksi, mutta muistojen albumissa on tuosta vierailusta tuhat kuvaa.

Tällaista on siis elämä luostarissa ollut tämä ensimmäinen viikko. Vieläkään minulla ei ole avainta luostarin ulkoporttiin, joka suljetaan klo 22:30, Onneksi isä Neculailla on ja voimme siis tarvittaessa olla myöhempäänkin ulkona. Mutta aika turvallista elämä siis täällä on.

Eilen kävin katsomassa myös sitä paikallisen elämän toista puolta ja ajoin bussilla Ateenaan. Matka sinne on helppo, Pendelistä ensin Khalandriaan ja sieltä toisella Ateenaan. Suhteellisen halpaa ja ihan hyvät olivat bussitkin. Mutta Ateena, vanhan antiikin kehto ja filosofien koti, on tänään meluista, kuuma, pölyinen ja saastunut suurkaupunki, jossa on tietysti katseltavaa, mutta josta kyllä ainakin minä noiden katselujen jälkeen haluan pian pois.

Kaupunkikuva on joiltain liikkuvilta osiltaan todella ihastuttavaa katseltavaa, melkein kuin Wimbledonin tenniskisoissa, oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle ja välillä silmät takaisin kuoppiinsa. Mutta siinäpä tuo Ateenan katukuvan viehätys sitten onkin, ellei nyt vielä laske yhdeksi plussaksi sitä runsasta katukahviloiden ja muiden vastaavien määrää ja itse asiassa laatuakin, mikä Ateenassa on ja joissa noista viehätyksistä saa nauttia vilvoittavien juomien, mm. jääkahvin kera.

Muutama tunti tuota ihanuutta ja kuumuutta riitti ja päätin palata Palaio Pendeliin (siis Vanhaan Pendeliin) ja luostarin rauhaan. Kyllä täällä kylän raitillakin voi nauttia samoista asioista tosin vähälukuisempana mutta rauhallisemmassa ympäristössä.

Hannu

Enkelien skiitta Pendeli-vuorilla

Isä Timotheus kastaa lasta luostarin kirkossa

Kolme romanialaista muskettisoturia ja D'Artagan

Veli Kristoksesta tulee munkki Ignatios


| Matkapäiväkirjani etusivu | Sisällysluettelo | Seuraavalle sivulle |