Château de Bossey, 9.2.2000

Olemisen paniikki


Törmäsin tutkimusmateriaalejani selatessa mielenkiintoiseen termiin: olemisen paniikki. Tuntuu ihan kuin se sopisi minun olotilaani juuri tällä hetkellä. Olen ollut kuukauden täällä Sveitsissä, levännyt; noussut aamulla ylös vuoteesta, kun ei ole enää nukuttanut; syönyt, kun on ollut nälkä; mennyt nukkumaan, kun on väsyttänyt. Nyt rupeaa tuntumaan siltä, että homma on hanskassa, mutta iskeekö nyt sitten päälle olemisen paniikki.

Kuukausi ilman päivittäistä pika-pika-mediaa. Ei päivittäistä sanomalehteä ja aamuisia uutisahmimisia toiveella, ettei tänään olisi mitään pahaa minusta, työkavereistani tai työpaikastani aamun lehdessä. Ei televisiota täyttämässä illan pitkiä tunteja "jonnin joutavilla" ohjelmillaan. Vain ja ainoastaan lyhytaaltoradio, josta harvinaisen etuoikeutettuna saan kuunnella sään sen salliessa kymmenen (klo 22) uutiset jo klo 21:00 vinkunalla ja ulinalla maustettuna. Eipä olisi kukaan minut tarkemmin tunteva uskonut tätä todeksi joku aika sitten.

Kun samaan aikaan elinympäristö koto-Suomessa pakotti pirstomaan oman elämäni ja minuuteni milloin minkäkinlaisiin ja erinäköisiin minuuksiin ja rooleihin, täällä olen saanut hakea sitä alkuperäistä ja toivottavasti aitoa minuuttani ihan rauhassa. Testata sitä ja sen toimivuutta nykyelämässä ja tässä uudessa ympäristössä ja jopa koetella sitä.

Fraasi: "pärjätäkseen yksilön tulee olla kykenevä jatkuvaan muutokseen, sopeutumaan koko ajan uuden ajan muuttuviin ehtoihin niin ammattiuralla kuin hiihtoladulla, erotiikassa sekä kotipihalla", tuntuu jo nyt ihmeelliseltä media-ajan uskontunnustukselta ja harhaopilta, johon toivottavasti ei ole paluuta ihan tuon sisältöisenä.


IDHA-ihmiset (kts. edellisiltä sivuilta) metelöivät yhä edelleen aivan kuin eivät jenkkilässä olisi kirjastoja nähneetkään tai hiljaisuudesta kirjastoissa kuulleetkaan. Vaikka ovat humanitaarisen avun ammattilaisia, osaavat ainakin täällä olla melko itsekeskeisiä ja jopa ärsyttäviä rynnätessään tauoilla kirjastoon Internetistä sähköpostejaan selailemaan. Menisi vielä jos puhuisivat normaalisti, mutta kun huutavat, viheltävät, laulavat jne. alkaa mitta täyttyä minulla ja varmaan jo kirjaston työntekijöilläkin.

Onkohan minusta tulossa kärttyisä, piikikäs, katkera, pahansisuinen ja epäsosiaalinen vanhapoika ? Sekö se onkin se minun oikean minuuden kuva, herranen aika !

Terveisin

Hannu



| Matkapäiväkirjani etusivu | Sisällysluettelo | Seuraavalle sivulle |