Retki Ranskanmaalle yhteen monista laskettelijoitten Mekoista, Val d'Isere'een on tehty. Olihan tuo vaikuttava paikka, maisemiltaan. Muutoin tyypillinen hiihtokeskus-slummi, jossa trenditietoiset ja tavalliset tallaajat kulkevat hiihtoasuissaan pitkin kaupunkia ihmettelevät kalliita hintoja tai sitten toiset eivät. Nämä ensin mainitut ovat yleensä suomalaisia.

Rinteiden vaativuuden suhteessa laskettelijoiden tasoon voi mitata kaupungilla liikkuvista kainalosauva-ihmisistä, niitä oli yllättävän monta Valissa. Kylä oli nauhamainen, lähes yhden tien ympärille syntynyt hotelli- ja kauppakeskittymä. Siellä on kai joskus ollut joitain olympialaisten osakilpailuja, kun tuo olympiatunnus vilahteli jossain.

Valiin mennessä pysähdyin yhdessä talviolympialaiskaupungissa Albertvillessa. Kyllä siinä pikku kylä (tai kai se on ollut kaupunki jo silloin) on kokenut rajun fyysisen ja jos kaupungista voi sanoa, myös psyykkisen muutoksen. Rauhallisesta ja idyllistä kylästä on tullut nyt, olympialaisten jälkeen, epätoivoista kamppailua olemassaolostaan pitävä, yhä edelleen pikkukaupunki, jonne tosin on sijoitettu miljardeilla erilaisia urheiluaktiviteetteja, joita (osaa)tosi harvat käyttävät. Ympärillä olevat hiihtokeskukset vievät turistit ja oma väki ja lähiympäristö eivät riitä pitämään tulessa olympiahenkeä. Tämä nyt vain tällaisena satunnaisen matkailijan filosofoimana näkemyksenä paikallisesta kahvilasta asiaa katsottuna.

No Valissa elämää oli ja sykettä riitti. Siellä asutaan ja vieraillaan tyyliin "kaikki rahat pois". Osa porukkaa maksaa vaikka maltaita laadusta ja tasosta, ja sitä tarvittaessa löytyy. Osa maksaa lähes maltaita itsepalvelusta ja omatoimisesta elämisestä. Mutta varmasti rinteet, niiden kunto, vaihtelevuus ja määrä korvaavat tuollaiset pikku puutteet. Ainakin, jos Suomesta tulee.

Antti asui kavereineen lähellä rinteitä, melkein pääsi hiihtämällä hisseille ja kuitenkin lähes keskellä kylää. Aurinko paistoi herkullisen paahtavasti ja lasketteleminen oli varmasti nautinto. Harmitti, kun en ole pariin vuoteen noussut laskettelusuksille ja sisu (eikä itse asiassa aikakaan) antanut myöten lähteä rinteeseen.

Oli joka tapauksessa mukava nähdä kummipoikaa ja hänen miellyttäviä, nuoria kavereitaan ja puhua pitkästä aikaa taas suomea.

Paluu kotiin Céligneen tapahtui iltapimeällä. Matka oli mielenkiintoinen: alkumatkasta serpentiiniteitä ja liukasta, keskivälillä sumua ja liukasta ja lopussa silmät vettä vuotaen yritin tihrustaa tienviittoja. Tein matkan Valiin nimittäin säästölinjalla: ajoin sinne ja takaisin muita kuin maksullisia moottoriteitä ja säästi peräti kai noin 50 FIM. Mennessä valinta kannatti maisemien ja ympäristön vuoksi, takaisin tullessa pimeillä maisemilla ei ollut arvoa.

Hyvin nukutti seuraavan yön ja miten ihanaa olikaan loikoa aamulla klo 9 vielä sängyssä, kun ei ollut kiirettä mihinkään. Aamulla kirjastoon mennessä huomasin taas yhden pannan pään ympäriltä hellittäneen. Ekahan oli se linnunlaulun kuuleminen, toinen kirjoittamisen maistuminen hyvältä ja nyt kolmas: oli todella kiva kulkea jalan kirjastoon, siitä todella nautti ja kun vielä linnutkin lauloivat ja tikka hakkasi puuta.